tästä se lähtee...taas...

Oon alottanu varmaan miljoon blogia ja lopettanu ne samantien...jotenkin sitä ei vaan okkaan jaksanu pohtia omia ajatuksia "ääneen", kait se on ollu liian tuskallista. en kyl ikinä oo ollu semmonen päiväkirjakirjottaja-tyttö. Tällä kertaa haluun ja aijon ihan tosissaan paneutua tähän!

Vaikka mulla onkin muutama ystävä jolle voisin kertoa ihan mitä tahansa, en silti halua niitä kuormittaa kaikilla ongelmillani, kuitenkin tuntuu että pakko päästä tilittään ajatuksia ja tunteita johonkin, etenkin nyt kun tuntuu et mistään ei tuu mitään ja kaikki vaan kaatuu päälle. En mä ikinä uskonu satuihin, mut kyl silti täs tarinas vois olla edes joskus jokin onnellinen juttu ilman että sen jälkeen tulee triplasti kärsimystä.

-------------------------------------------------------------------------

Ehkä tänne ei eksy kukaan koskaan, mut jos sattuu eksymään niin aattelin kirjottaa itsestäni (ehkä sitten on helpompi yrittää pysyä kärryillä mun jutuissa) siitä tulee luultavasti hemopitkä :p koska mulla sattuu oleen mahoton tilitys fiilis...

Oon 20 v. nainen/tyttö/eliö/mikälie, en taija enää itekkään tietää mikä oon... asun vielä kotona, haluun muuttaa pois, halunnu jo monta vuotta (tietenki) mut jotenki pelkään et sit tääl hajoo kaikki käsiin. Vanhukset on aina tapellu keskenään suhteellisen paljo (muutamat huonekalut hajonnu, mut ei ne sentään toisiaan oo lyönny, tietääkseni). 5 vuotiaasta asti oon pelänny niitten eroa ja silloin yritin tehä kaikkeni et meil ois ehjä perhe, isä muutti takas Eestiin sillon ja eli siel suhteellisen omaa elämää, oltiin me silti viel perhe...kait. Jossain ku olin 12 v. isä muutti taas Suomeen, silloin ne riidat oli taas läsnä kotona kokajan (eikä vaan puhelimessa tai sillon ko me käytiin Eestis tai isä Suomes) silloin rupesin toivoon et ne erois ja tää sama jatkuu edelleen. Ois vaan niin paljo helpompaa lähtee pois, mut edelleen (niinkun sillon 6 vuotiaana) mä oon tääl turvana siskolle ja veljelle, yritän pitää kaikkia ohjaksia itelläni et mistään ei vaan vois syntyy riitaa (ja toki tuo opiskelijan rahallinen tilannekkin pitää mut kotona).

Sillon pienempänäkin mun piti olla kotona vahva ja hyvä lapsi, en halunnu tuottaa äidille lisää surua. Mulla kuitenkin oli onneks yks "hyvä" aikunen sillon elämässä, mun mummi <3>
Mä olin aina ollu ihan normaali painonen lapsi, mut sit siinä kun murkku alko jne. hiukan enne ylä-asteelle menoo, mä pyöristyin huomattavasti (en kuitenkaan ollut ylipainonen). Äiti alko mulle huomautteleen siitä (pitäis vahtii mitä syön, lihava, ylipainonen, laihtua pitäis, se "yök miltä sä näytät" katse jne.), se on ite ollu aina hoikka, joten kai se oli kauheeta ko mä en ollukaan. Se onneks kohen mun itsetuntoa lisää, ja aloin oleen sillon jo tosi masentunu...mukaan tuli syömisenkaa temppuileminen.
En kuitenkaan missään vaihees laihtunu hirveen paljoo koska kotona vanhemmat vahti et syön kunnol ja etenkin sen jälkeen ko ne huomas että yritän pelleillä ruona kanssa (ja meillä ei syyä mitään turhan terveellistä ruokaa ,semmosta ihan perus kotiruokaa, tosin isän tekemänä siinä on yleensä nyrkillinen voita ja 3 litraa kermaa ym. ja isähän ei muita keittiöön päästä!). Ruoan syönti ahisti mua hirveesti, halusin laihtua että äiti vois olla taas tyytyväinen muhun (tulin sillon siihen tulokseen et sentakii oon koulukiusattuki, mähän oon läski!) , mulle ei kuitenkaan sillon tullu mieleenkään oksentaa tai alkaa piilottaan ruokaa tms. olin kai liian masentunu yrittääkseni tosissaan?! Sillon lihoin aika hurjasti (en ylipainoseks, mut lihoin kuitenki)...rupesin viilteleen (olin ansainnu sen kivun, muhun kuuluki sattua,tuntu että paha olo valuu verenmukana pois ja tavallaan se helpottikin oloa ainakin hetkeks). Vanhemmat sai tietää siitä ku olin 16 (jotain 2v. sen jälkee ko olin alottanu sen), ei ne kuitenkaa mitään tehny...tavallaan toivoin et ku ne kerta ties et ne ois pistäny mut hoitoon tai jotain, halusin niin hirveesti olla ihan normaali, mut en kuitenkaa ite osannu tehä asialle mitään. Ja meijän perheessä on aina pidetty semmosta "meillä on täydellinen perhe" kulissia, joten eipä kai se hoito ois sopinukkaan näihin kuvioihin.

heh, jotenkin tuo tilittäminen tuntu helpottavan oloa jo ny :)

Edelleen mä leikin ruoalla (ns. pro-ana n. 1,5 v.) oon jo laihempi, mut en tarpeeks laiha! ja no viiltelyn oon lopettanu lähes kokonaan, mut edelleen se toimii mun turvana kun on todella paha olo. Pitäis kait olla jo niin aikunen, mut jotenki emmä osaakkaan.

Tää blogi tuleekin luultavasti sisältään paljo itkupotkuraivareita ton syömisen takii ja myös noita "pitäis olla jo aikunen" asoita. Toivottavasti saan tänne jotain hyviäkin asioita kirjottaa, menee muuten liian synkäks.