Oon tänään pohtinu paljon sitä että mitä sitä täällä maapallolla oikeen tekee?
Tuntuu että kaikki mitä mulla on joskus ollu (haaveet, tavotteet, kaikki) on kadonnu. Ennen tiesin selkeästi mihin ammattiin haluan, ja mitä ylipäänsä haluan elämältä. Jopa sillon kun olin todella masentunu, minulla oli silti selkä tavoite, nyt en todellakaan tiedä. Tuntuu että mitä teenkin, se on turhaa. Halusin ennen parantaa koko maailman (tai edes pienen osan siitä). Halusin olla se ihminen joka voi antaa lapsille hyvän elämän ja turvaa (olla se aikuinen johon voi aina luottaa), joko opettajana, terapeuttina, päiväkodissa, missä tahansa kunhan vain pääsen estämään sen etteivät he joudu tähän samaan helvettiin jota itse elän. Tiedän etten voi auttaa kaikkia, mutta jos edes yksi lapsi säästyisi tältä... Nyt tuntuu että kaikki on turhaa...enkai voi auttaa muita kun en osaa auttaa itseänikään (en edes halua auttaa itseäni). Ja mitä väliä sillä avulla oikeastaan on? Yhä vain nuoremmat sairastuvat syömishäiriöön, liian monella on turvaton olo, mikään ei riitä, koko maailman pitäisi vaihtaa ajatusmaailmaa jotta mistään avusta oisi mitään hyötyä.
Mietin myös että miksi oikeastaan haluan olla laiha? tai no sehän on mielestäni kaunista mutta miksi haluan olla kaunis? Mikä niissä luissa on niin kaunista että haluan niitten näkyvän? En halua huomiota kauneudella/anoeksialla/laihuudella/tai ylipäänsä millään. En kaipaa kehuja tai hyväksyntää (no ehkä äidiltäni, mutta toisaalta mitä väliä silläkään on?).
Toisaalta olen perfektionisti eli ehkä se on sitä minun täydellisyyden tavoittelua? Tai ehkä rakastan tyhjyyttä? Tuntuu että minulla ei ole enään tunteita...sydämmeni on tyhjä...ehkä haluan että olen kokonaisuudessaan tyhjä? Miksi joku ei vain voisi antaa kaikkia vastauksia kysymyksiini? Miksi olen tällainen? Miksi en osaa olla normaali? Ja loppupeleissä miksi en halua edes olla normaali? luulenpa että jos haluaisin tosissaan päästä eroon sh:stani niin pääsisin...mutta en halua! miksi?
----------------------------------------------------------------------------------------
Tänään piti olla paasto päivä, mutta söin aamulla jogurtin.
Päivällä iskä paistoi mulle perunoita ja laittoi pari viipaletta eilistä lihaa ja kastiketta, syötin ne koirille. Samoin illala sisko toi mulle huoneeseen kaksi (iskän tekemää) paahtoliepää jossa oli päällä paistettua kinkkua ja kananmunaa, nekin syötin koirille. Tiedän että iskä osoittaa rakkauttaan tekemällä meille "herkkullisia" ruokia, tuntuu pahalta loukata sitä antamalla ne koirille (vaikka eihän se sitä tiedä). Osaisimpa elää jotenkin toisin....
3 kommenttia:
Moi. :)
Noi oli tosi hyviä ja tärkeitä kysymyksiä ja sun kannattaa niitä miettiä, vaikket vastauksia keksisikään, eikä niitä välttämättä olekaan.
Osaatko sanoa, onko masennuksesi seurausta syömishäiriöstä vai syömishäiriö seurausta masennuksesta?
Masentuneena itsetunto on yleensä tosi huono ja silloin saattaa helposti sairastua syömishäiriöön ja lähteä sitä kautta rakentamaan sitä itsetuntoa. Todellisuudessahan laihuus ei ole mikään itsetunnon mittari (et tullutkaan kauniimmaksi, itsevarmemmaksi, pidetymmäksi etc. vaikka laihduitkin 2, 3, 5, 10 tai 20 kiloa),mutta sitähän syömishäiriöinen ei ymmärrä.
Jos sullekin on käynyt niin, että olet syömishäiriön avulla lähtenyt rakentamaan itsetuntoasi, olisi ehkä hyvä muistella niitä asioita mistä pidit ja mitä arvostit ennen sairastumistasi ja yrittää taas tavoitella niitä.
Voimia! :)
Kiitos spiah kommentista, viisaita sanoja :)
Mä en oikeen tiiä kummimpäin se meni...tai no tavallaanhan mä aloin laihuttamaan, et muut hyväiksyis mut, itse olin ihan sujut itteni kans. Eli sillon mul ei viel ollu alhanen itsetunto, mut koska en kelvannu muille mun "oli pakko" muuttaa itteeni semmoseks et oisin hyväksyttävä. Jotenki ne tuli kait sit käsikädessä, tai jotain...
Ja oikeestaan mä edelleen arvostan samoja asioita kun ennen sairastumista (no tottakai 20 vuotias ajattelee eritavalla kun joku 13 vuotias) mutta siis yritän kait sanoa että, öh...en mie osaakkaan sitä selittää ^^ Ehkä jotenki et ei mulle oma hyvinvointi oo koskaan ollu hirmu tärkee, kuhan muut voi hyvin. Tottakai mä oon aina halunnu pärjätä (eli oon vaan kaikessa hiljaisuudessa täydellinen, enkä aiheuta ongelmia).
Toisin kuin usein anorektikoista väitetään, mä en oo silleen itsekeskeinen (tai ainakin kuvittelen etten oo...) Ei koko maailma pyöri mun navan ympärillä, mä vaan yritä pysyä sen maailman ympärillä.
heh...toi teksi on varmaan tosi sekava, mut en tosiaan osaa oikeen selittää omia ajatuksiani...
Hei!
Mul on ihan sama juttu! Ennen oli haaveita, suunnitelmia, tiesin mitä aion, tulevaisuuden ammatti... Sit ne lipu yks kerrallaan, johonki tavottamattomiin, oisin voinu tehdä asioita tulevaisuuteni eteen, opiskella... Aioinki, mut sit kaikki menetti merkityksensä, ne merkitykset lipu pois... Ja nyt ei oo millään mitään merkitystä, paitsi sil et laihdun. Enkä ees oo varma et koska tää syömishäiriö (mikä häiriö? eiseoosairaus mähänvaanlaihdun) alko tai miks, mut nyt se on kaikki mitä mul on. Niin, ehkä laihana oon parempi. Oon, mun on pakko olla. Koska en näinkään oo hyvä. Siinä merkitys.
Lähetä kommentti